Ikuinen kiireen tuntu.

Jatkuva kiireen tuntu. Minulla oli jatkuva tunne siitä että on koko ajan pitää tehdä jotain, mennä tästä hetkestä seuraavaan. Pysyttävä hoikkana, mietittävä mitä syö ja koska liikkua. Pysyttävä nuorena, sisutettava kotia, tehtävä töitä. Ajattelin että sitten vapaina hetkinä pystyttävä rentoutuneena nauttimaan kaikesta siitä mitä olen tehnyt, kun asiat ovat täydellisiä ja hallinnassa. Paitsi, että vapaahetkinä en pystynyt nauttimaan kaikesta siitä rentoutuneena, koska en pystynyt enää rentoutumaan. Pienen hetken kykenin istumaan paikallani, mutta mieli laukkasi ja olo oli levoton. Aina tuntui siltä että pitäisi ryhtyä johonkin, mutta oikein mikään ei tuntunut hyvältä. Skannasin jatkuvasti omaa oloani, ajattelin pitäisi pystyä rauhoittumaan, mutta en pystynyt. Jos joku ehdotti jotain missä pitäisi vain olla, tai olla jonkun toisen aikataululla, alkoi ahdistaa. Parempi mennä omalla kyydillä, tai olla menemättä, jotta saa itse päättää milloin levoton olo saa lähtemään.

Mutta lähtemään minne? Jonnekin seuraavaan. Tuntui, että siellä seuraavassa on parempi. Ja siellä seuraavassa tuntui että pitää mennä eteenpäin, eteenpäin on parempi. Seuraava, eteenpäin, toiseen, jossain muualla oli aina parempi. Koska missään en voinut vain olla.

Kuulostaako tutulta? Minulle tämä oli todellisuutta monien vuosien ajan. Olin jatkuvasti ahdistunut, levoton ja rauhaton. En keskittynyt mihinkään, enkä edes tajunnut sitä. Kiireen tuntu oli aina läsnä. Kun tein yhtä asiaa, ajattelin jo seuraavaa. Pyykkejä laittaessani ajattelin ruoanlaittoa, ruokaa laittaessani sitä mitä kaupasta pitää hakea, kauppaan ajaessa oli kiire ja edessä olevat ihmiset ärsyttivät sekä liikenteessä että kaupassa (koska olin tehnyt tarkan suunnitelman siitä missä järjestyksessä haen suunnittelemani tavarat ja tuntui että piti olla mahdollisimman nopea). Suunnittelin kaiken tarkkaan, lopulta yritin kontrolloin kaikkea ja kaiken olisi pitänyt olla mahdollisimman täydellistä jotta siitä olisi voinut nauttia. Mukaan lukien minä itse. En ymmärtänyt ettei nauttiminen ollut kiinni siitä ovatko asiat täydellisiä, vaan siitä etten voinut pysähtyä tähän hetkeen nauttimaan asioista. Olin mielessäni aina seuraavassa asiassa.

Hengästyttääkö? Ei ihme, sillä se elämä oli hengästyttävää. Ja uuvuttavaa. Hidastaminen ja pysähtyminen tuntuivat jollain oudolla tavalla epämiellyttäviltä, jopa mahdottomalta. Aivoni odottivat jatkuvasti seuraavaa. Olin elänyt vuosia, ehkä jopa muutaman vuosikymmenen, kroonisessa stressissä, lapsesta asti. Elin jatkuvassa valppaudessa ja paikallaan oleminen tuntui vaikealta ja jopa uhkaavalta. Vieläkään en ole varma liittyikö se jollain tavalla pelkoon siitä että jos pysähdyn, kontrolli kehostani katoaa ja mieleeni saattaa nousta jotain mitä en halua (luulen että liittyy, mutta toipumiseni on ollut niin polveileva että on vaikea sanoa). Tekemisestä ja suunnittelemisesta tuli jollain tavalla tapa kontrolloida omaa oloa ja ehkä jollain tavalla tapa kontrolloida sitä, miten muut minut näkevät. Olin tehokas ja aikaansaava, enkä ainakaan huonosti voiva, väsynyt ja ahdistunut. Olin kaiken hiljaisuuden keskellä oppinut että ne ovat ei toivottuja piirteitä. Silloin on hyvä, kun voi hyvin, jaksaa, on iloinen. Silloin kun asiat ovat hyvin.

Edelleen levottomuuteni nousee helposti pintaan. Kuormituksen jatkuessa hieman pidempään, esim. muutamia kuukausia, alan olla rauhaton ja levollinen oleminen muuttua hankalaksi. En ihmettele sitä, sillä elimistö on hyvin sopeutumiskykyinen ja minun elimistöni ehti sopeutua sen tuottamaan stressihormonikoktailiin hyvin pitkään. Nyt tiedän etten saa antaa levottomuudelle valtaa, vaan minun täytyy rauhoittaa itseni. Ja edelleen se saattaa olla hyvin vaikeaa.

Ymmärrän stressin ja kiireen yhteyden teoriatasolla erittäin hyvin. Jatkuva kiire ja kiireen tuntu, joka saa toimimaan ilman lepoa, uhkaa hyvinvointia. Mutta lepo ja rauhoittuminen edistävät elimistön sisäistä tasapainoa ja niillä on suuri rooli kaikkien hienovaraisten toimintojen säätelijänä ja tasapainottajana. Stressi saa aikaan energisen olon lisäämällä lihasten toimintavalmiutta, nostamalla sykettä, verensokeritasoja ja verenpainetta ja tämä kaikki lisää energisyyden tunnetta. Eikä se tunne katoa hetkessä mihinkään, mutta se tunne ei myöskään kerro mitään todellisesta jaksamisesta. Elin vuosia velaksi omaa energiaani, uuvuin ja kärsin erilaisista fyysisistä vaivoista sekä mielialaongelmista. Tiesin ja tunsin kehossani että olen levon tarpeessa, mutta en kyennyt lepäämään.

Aloin toivoa että voisin olla vapaa. Vapaa vain olemaan. Vapaa levottomasta olosta, ajatusten tulvasta, rauhattomasta ja kireästä kehosta. Vapaa kiireen tunnusta.

Usein suren stressille kadottamiani vuosia. Vuosia, jolloin olin hengissä, mutta en elänyt. En ollut koskaan missään, sillä en ollut koskaan tässä hetkessä. Ne vuodet sisältävät myös lasteni lapsuuden ja sen ajatteleminen saa minut todella surulliseksi. Mutta ymmärrän itseäni. Ymmärrän että elämän tapahtumat ja oma herkkyyteni sai kaiken sen aikaan, ymmärrän suruni ja se saa olla olemassa. Ymmärrän epätoivoista pyrkimystäni saada oloni hallintaan yrittämällä kontrolloida kaikkea, vaikka nykyään ymmärrän yhä syvemmin, että elämää ei voi hallita. Omaa oloa ei voi hallita. Mitään ei voi hallita. Nykyään hoidan itseäni ja lievitän levotona, stressaantunutta oloa vain olemalla. Olemalla tässä hetkessä. Pehmentämällä kehoani aina kun muistan. Silloin avaan suutani hieman raolleen ja annan leuan rentoutua, pehmennän hieman reisieni ja hartoideni lihaksia, hengitän hieman syvemmin sisään ja sitten pidemmin ulos. Ajattelen että nyt saan vain olla, kaikki on hyvin.

Sitä kaikkea toivon myös sinulle, pieniä hetkiä jolloin et tee mitään. Olet vain itsesi kanssa, hengität, annat kehon hieman pehmentyä ja ajattelet että voit antaa kiireisen ja levottoman olon olla. Hiljalleen se alkaa sulaa, kun siedät tunnetta hetken aikaa ja ajattelet että saat vain olla.
Sillä niin se on, saat vain olla.

Alla olevien linkkien kautta voit kuunnella podcastejani:

Voit seurata minua somessa klikkamalla alla olevia kuvakkeita